Yleistetyn antropomorfismin manifesti

Siinä missä muut taiteenlajit ovat 1800-luvulta lähtien saavuttaneet maksimaalisen ilmaisullisen ja keinollisen vapauden, kärsii teatteri yhä 2000-luvulle siirryttäessä rajoituksista, jotka estävät sitä kehittymästä muiden taiteenlajien veroiseksi ja yhtä vakavasti otettavaksi ilmiöksi.
Kysymys ei ole enää poliittisista, siveellisistä tai uskonnollisista rajoituksista, joiden kanssa länsimainen teatteri on saanut kamppailla syntyajoistaan lähtien. Suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan teatteri on vapaampaa kuin koskaan. Yhteiskunnallinen vapautuminen ei ole kuitenkaan vapauttanut teatteria sen sisäisistä rajoituksista. Nuo rajoitukset eivät toki koske pelkästään teatteria, mutta ne lankeavat juuri teatterin osaksi, tulevat siellä esiin, vaikeuttavat sen tekoa ja muodostavat näin ongelman, joka teatterin tulisi kohdata.

Yksinkertaisimmassa ja ilmeisimmässä muodossaan kyseiset rajoitukset ilmenevät siinä, että teatteri enää harvoin koskettaa ketään, ei kykene haastamaan ympäröivää todellisuutta, eristyy, ei pysty perustelemaan olemassaoloaan muiden taiteenlajien rinnalla kuin traditionaalisin ja institutionaalisin syin. Mutta ongelmana ei varmasti ole ideoiden puute tai lahjakkaimpien kykyjen ohjautuminen teatterin ohi muille, “muodikkaammille” taiteen alueille. Ongelma ei ole myöskään tukipoliittinen. Varsinkaan syy ei ole yleisön huonossa maussa – teatteri maistuu pahalta, jos se ei edes itse kykene pitämään itsestään.

Ongelman ydin sijaitsee pisteessä, jossa teatterillisen esittämisen ehdot leikkaavat modernin kokemuksen perustavimmat metafyysiset ja ideologiset ennakkoluulot. Kysymys kuuluu: pystyykö teatteri kohtaamaan jälkimmäiset omin ehdoin vai antautuuko se niille tiedostamattaan, jolloin se on aina jo hävinnyt pelin ennen kuin tämä on alkanutkaan? Tähän asti tuo kriittinen piste on jätetty tahallisesti tai tahattomasti kulissien kätköön. Kuitenkin joka kerta, kun teatteri on osunut johonkin, on myös tuo kohtaamisen piste tullut enemmän tai vähemmän tahattomasti esiin. Mistä leikkauspiste siis muodostuu ja mikä siinä sijaitsee? Vastaus on mitä ilmeisin: siinä sijaitsee ihmisen figuuri, hahmo. Teatterin ongelma, niin kuin se tässä tematisoidaan, koskee koko länsimaista tapaa kokea. Se koskee yhtä lailla ihmismuotoon rajoittumista kuin ihmismuodon itsensä rajoittuneisuutta, ihmismuotoa kaiken rajoittamisen ja rajanvedon perustana ja perimmäisenä periaatteena.

Kuvataiteet, musiikki, runous sekä näyttämötaiteista tanssi ovat onnistuneet viime vuosisatojen kuluessa murtautumaan tilaan, jota tavataan kutsua “nonfiguratiiviseksi”, ei-esittäväksi. Teatterille vastaavanlaista vaatimusta ei ole koskaan esitetty samalla tavalla. Miksi ei? Syynä lienee se, että teatteri on sitoutunut perustavan ilmaisuvälineensä, inhimillisen toimijan, ennalta oletettuihin rajoituksiin. Ihminen on mielletty milloin minkäkin olemuspuolensa vangiksi – ruumiinsa, ajallisuutensa, tietämättömyytensä, sukupuolensa, taustansa, historiansa, yhteisönsä, rotunsa. Moderni teatteri on puolestaan keskittynyt kuvaamaan ihmisen kamppailua näiden lähtökohtaisten rajoitustensa kanssa: milloin teemana on ollut rajoitusten murtaminen ja poistaminen niiden liiallisen alistavuuden, ahdistavuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja väkivaltaisuuden tähden; milloin taas kaikkien rajojen ylitys ja hukkaaminen, tästä seuraava hulluus ja veren vuodatus, ja lopulta rajojen uudelleentunnustaminen. Yhtä kaikki, teatteri on ensisijaisesti ollut kiinnostunut rajojen siirtelystä, venyttämisestä tai uudelleenvetämisestä. Vapaus on tunnustettu arvojen arvoksi, vapautuminen modernin draaman aiheeksi, mutta tuo vapautuminen on perimmältään ymmärretty projektiksi, joka määrittyy dialektisesti mainittujen rajojen ja rajoituksien poistamiseksi tai tunnistamiseksi.

Tähän on tiivistynyt lopulta myös vastuu, jota teatteri on tuntenut ja kantanut maailmasta ja sen tilasta. Toive toisesta, paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta (“pessimismi” tai “optimismi” ovat tässä suhteessa täysin vaihdannaisia), on opetus, mikä on haluttu kuulla ja nähdä jokaisen esityksen viimeiseksi sanaksi. Näyttämön yhteiskunnallisuus, mistä on tullut on sen merkittävyyden synonyymi, on ymmärretty utopistisesti. Asettaessaan näin mitan ja mallin todellisuudelle teatteri on samalla kuitenkin aina salaa allekirjoittanut todellisuuden logiikan; tehdessään itsestään mahdollisen maailman se on tehnyt itsestään sellaisen vain suhteessa olemassa olevaan maailmaan. Tämän maailman tulevaisuutena teatteri on saman tien salaa oikeuttanut vallitsevan järjestyksen, joka myös toki tarvitsee unelmansa. Dramaatikko, ohjaaja, joka allekirjoittaa yhteisen todellisuuden, avaa tiensä valtaan mutta allekirjoittaa samalla oman kuolemantuomionsa taiteilijana.

Aiemmille ohjelmilleen uskollisena teatteri on pyrkinyt esittämään maailman muutettavaksi ja perimmältään ihmisen tekemäksi. Mutta julistaessaan maailman muuttamisen sanomaa teatteri on samalla yhtynyt siihen ideologiaan, jonka vallassa kaikki globaali vääryys tapahtuu. Tuo ideologia nojaa ihmisen ideaan, ideaan ihmisestä perimmäisenä mahtina ja muodon antajana, hahmojen hahmona, maailman hahmottajana ja muotoilijana. Edistyksen aate, joka kohtaamastaan kritiikistään huolimatta käytännössä velvoittaa erotuksetta kaikkia maailman kansantalouksia, elää tästä samasta myytistä. Se tai mikä edistyy on ihmisen itsetoteutus. Samassa mielessä oma aikamme asettuu kaikkia edeltäneitä aikakausia vastaan, joiden kokemuksen lähtökohtana on ollut olosuhteiden muuttumattomuus ja tuon tilan vaaliminen. Edistyksen näkökulmasta jokainen askel muuhun suuntaan on väistämättä askel taaksepäin, huonompaan. Edistyksellä on siten hallussaan monopoli koko paremman käsitteeseen. Myytti paremmasta maailmasta, joka toteutuu maailmaa muuttamalla, on vain eräänlainen maallistunut käänne kristillisestä tuonpuoleisesta, oletus utopistisesta tilasta, jota kohden ollaan loputtomasti matkalla. Tätä myyttiä myös teatteri on tähän päivään asti toistanut ja vaalinut.

Sikäli kuin teatteri määritelmällisesti seuraa ja kuvaa ihmis-oliota, sen edesottamuksia maailmassa muiden kaltaistensa kesken, teatteri ei ole kyennyt kyseenalaistamaan näitä, kuten ei monia muitakaan luonteeltaan metafyysisiä oppeja. Voimme yhä olla yhtä mieltä Aristoteleen kanssa, että teatteri “jäljittelee toimintaa” (mimeesis prakseoos), mutta tällöin ongelma on, miten tuo toiminta ymmärretään. Otammeko toiminnan ilmiön annettuna, jonkin ennalta annetun käsitteen määrittämänä? Tällöin on selvää, että jotakin todellakin vain jäljitellään ja matkitaan, olivatpa tarinat sitten keksittyjä tai kerran todella tapahtuneita. Vaihtoehtona ei voi kuitenkaan olla toiminnan katkaisu, tyrehdyttäminen tai siitä pidättäytyminen. Sillä mitä muuta se olisi lopulta kuin itsemurhan suosittelemista? (Erilaiset spekulatiiviset teoriat ovat tässä suhteessa tuoneet jo ajat sitten esiin kaiken oleellisen.)

Ongelma on pikemmin siinä, että emme uskalla kohdata toimintaa ilmiönä, sellaisenaan, lähtökohtaisessa määrittelemättömyydessään ja outoudessaan, joka ei palaa tuttuun vaan vie meidät loputtomalle tutkimusmatkalle. Näemme toimivassa ihmisessä yhä vain saman hahmojen hahmon, kuvittelukykymme ruumiillistuman, sisäisten näkyjensä ja ideoittensa toteuttajan, haaveilijan, taiteilijan, tieteilijän, poliitikon, kasvattajan tai yhteiskunnallisen roolinsa edustajan – aina kuitenkin jonkun joko rajoituksissaan viihtyvän ja niitä hyödyntävän tai sitten niiden uhrin, niistä kärsivän olennon. Siunaamme rajat ja etenemme niiden ehdoilla. Rajaamme ihmiskokemuksen samalla irti kaikista muista olioista, joita laajoista tuhotoimenpiteistämme huolimatta maailmankaikkeudessa on yhä lukuisia. Rajaamme ihmisen erilleen ja samalla siunaamme hänen projektinsa ja progressionsa, hänen tehtävänsä muuttaa kaikki omaksi kuvakseen. Tilanteessa, jossa mikään korkeampi instanssi ei ole tarjoamassa ihmiselle esikuvaa, teemme itsestämme sellaisen, kohotamme ihmisen arvojen arvoksi. Uskomme näin kulkevamme ko‰hden parempaa maailmaa, ja uskallamme luvata sen itsellemme, koska näemme, että muovaava työmme kantaa silminnähtäviä tuloksia, että kaikki ympärillämme alkaa toimia yhä enemmän samalla tavalla kuin me itse…

Teatteri on osaltaan ollut vapauttamassa ihmiskuntaa uskonnollisten ja poliittisten ideologioiden ikeestä. Tuon emansipaatioprosessin jäljiltä se kuitenkin itse kituu voitetussa vapauden tilassa, samaisen vapauden, jonka nimissä samaan aikaan ihminen vain orjuuttaa itseään ja lähimmäistään. Miten syvällä silloin ollaankaan, kun teatteri joutuu todistelemaan hyödyllisyyttään kansanmurhia ja yleistä kodittomuutta tuottavalle prosessille! Miksi näin on käynyt? Olisiko ollut parempi olla koskematta kirkon pyhiin oppeihin tai hallitsijoiden mystisiin valtaoikeuksiin? Vai onko pikemmin käynyt niin, että vapaus kuvittelee saavuttaneensa itsensä ja pyrkii enää vain vakiinnuttamaan saavutetut edut ja linnoittautumaan nykyisiin asemiinsa? Mutta miten vapaus voisi saavuttaa itsensä, ellei se asettaisi ennalta itselleen rajoja, olemusta tai määritelmää?

Vapaus määrittelee itsensä yhä edelleen vain inhimillisiksi teoiksi ja aikaansaannoksiksi, voitetuiksi mahdollisuuksiksi, toimintatilaksi, padotuksi joeksi, metsään raivatuksi aukioksi, tyrannin hirmuvallasta vapautetuksi kansaksi, kansalaisoikeuksiksi, keskinäisen vaihdon yhteisesti sovittuiksi pelisäännöiksi. Ei ymmärretä, ei haluta kuullakaan, että vapaus menisi ihmisen yli, tai että se saapuisi jostakin, joka edeltää tykkänään kokemustamme, saatikka että se velvoittaisi meitä muuttumaan muuksikin kuin vain toimintakykyisemmiksi, tehokkaimmiksi ja kekseliäimmiksi ennalta määritellyn vapauden markkinoilla. Mutta toisin kuin nykyisin kaikissa leireissä halutaan uskoa ja uskotella, vapautta ei saavuteta rajoittamalla ja vetämällä rajoja, nostamalla tai laskemalla puomeja, kohdistamalla järkeviä toimenpiteitä “luontoon” tai vähempiarvoisiin eli takapajuisempiin maan- tai kansanosiin.

Teatterin eikä minkään muunkaan taiteenlajin ole syytä kumartaa ja edistää tätä logiikkaa. Jos teatteri ei välineensä vapaudessa ole nykyään yhtä kehittynyt kuin muut taiteet, tämä voi tarkoittaa, että sille varattu vapautumisen askel on vielä ottamatta. Teatterin voi kenties olla vaikeampi ottaa tätä askelta kuin muiden taiteiden. Koska sen ilmaisuvälineenä on ihmisolento itse, kaikki muutokset tuon välineen suhteen muuttavat suoraan suhdettamme omaan olemisen tapaamme, josta emme kenties ole valmiit tinkimään. Kokemuksemme ankkuroituminen ennalta annettuun ihmisen hahmoon estää meitä kohtaamasta ihmisen ilmiötä. Emme kenties pohjimmiltamme edes halua tietää siitä mitään. Siksi manifesti, vaatimus ilmaisun vapautumisen puolesta, on teatterin kohdalla vielä mahdollinen. Tuo vaatimus kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: ihmisen ilmiö on vapautettava ihmisen hahmosta.

Tätä tavoitetta ei voi toteuttaa mikään yksittäinen näyttämöteos. Siihen ei johda mikään yksittäinen keino. Kysymys on jatkuvasta muodonmuutoksesta, johon tämä manifesti kutsuu yhtäläisesti ja erotuksetta kaikkia näyttämötaiteen parissa työskenteleviä.

Ihmisen esikuvasta luopuminen merkitsee, että käännämme ensin todenteolla katseemme toistemme puoleen tilanteessa, jossa meitä ei todellakaan kaitse enää mikään instanssi, aate eikä ihanne. Meidän on kysyttävä itseltämme ja toisiltamme, mitä tämän kaiken jälkeen meistä on jäänyt jäljelle. Mitä katseestamme on jäänyt jäljelle – mitä yhä näkyy, kuuluu, ilmenee?

Tavoitteena on pyrkiä yhä uudestaan ja erilaisin keinoin loitontumaan siitä rajoitetusta antropomorfismista, joka on antanut kaikelle antropomorfismille perinteisesti kielteisen kaiun. Uskonnollisesta maailmankuvasta on vapauduttu arvostelemalla sen antropomorfisuutta. Samalla näkökulma on kuitenkin käännetty vain toisinpäin, jolloin ihmisestä itsestään on tehty kaiken luomakunnan esikuva ja luoja. Näin perusteltu antropomorfismi on kuitenkin yhtä rajoittunutta kuin aiemmin tai kenties vain vielä rajoittuneempaa, sikäli kuin se pyrkii saamaan meidät vakuuttumaan siitä, että ei ole olemassa muuta kuin tämä maailma, että sille on tämän elämän rajoissa tehtävä kaikki mahdollinen. Progression kiihtyvyys ja sen sumeilematon kiihkeys juontuvat samasta vihasta, jota vanki tuntee selliään kohtaan.

Havaintomme ihmiskasvoista, puhuvasta päästä, käsistä ja jaloista, samoin kuin niiden välineellisestä arvosta on piirtynyt meihin syvälle. Tuosta jäsennyksestä, jolla on ihmisolon kannalta olennainen merkityksensä, ei pidä kiirehtiä pois. Totaalinen hahmon kieltäminen, sen itsetarkoituksellinen murtaminen, vääristäminen tai defiguraatio johtaa helposti jälleen vain dialektiikkaan hahmon eli figuurin kanssa, jolloin tuloksena on enemmän tai vähemmän herooista ja subliimia kärsimysnäytelmää, kulttia, jossa uhrina on nyt hahmo itse ja jossa voiton perii jokin entistä mahtavampi metafyysinen taho. Viime vuosisadan näyttämötaide tuntee lukuisia tällaisia yrityksiä murtautua ulos, joissa aikaansaadun reiän kautta on päädytty vain viereiseen, edellistä ehkä hiukan avarampaan selliin.

Ihmisen ilmiön voi kohdata vain vahvistamalla ja edistämällä siinä esiin tulevaa ääretöntä äärellisyyttä.

Erotuksena edelliseen, rajoitettuun ihmismuotoisuuteen, kutsumme tätä asennetta yleistetyksi antropomorfismiksi. Sen keinona on laajentaa ihmisen ilmiö kaikkeen olevaan. Tämän kuvittelukyvyn harjaannuksen myötä ihmishahmo kokee liukenemisen ja irtautuu niistä identifikatorisista kiinnikkeistä, joihin olemme sen havainnossamme vuosituhansien saatossa kytkeneet. Eräällä tavalla palaamme ajattelemaan ja havainnoimaan leikkivän lapsen tavoin. Mutta teatteriksi kutsumallamme leikillä etsimme eri asiaa kuin lapsi. Emme tavoittele maailman hallittavuutta, emme muunna maailmaa omaksi kuvaksemme, vaan päinvastoin pyrimme purkamaan tuota rakentamaamme liian täydellistä kuvaa, niin että oliot voisivat tästä lähin tulla meitä vastaan ja puhutella meitä enemmän niiden omin ehdoin, kaikessa vieraudessaan ja ainutlaatuisuudessaan, joka ei palaudu omiin määrityksiimme ja omaan tapaamme olla olemassa.
Ihmisellä on omalaatuinen oikeus jäljitellä muita maailmassa kohtaamiaan olioita, osallistua toisiin kokemuksiin. Tästä oikeudesta voisi nyt tulla nyt meidän velvollisuutemme.
Kysymyksessä on uudestisyntymisen harjoittaminen, oman syntyneisyytensä, oliona olemisen tosiasian tunnistaminen, ja sen kautta, erotuksetta ja yhtaikaa, muiden olioiden ja oliolajien moninaisuuden kohtaaminen. Ei moniarvoisuus, ei erilaisuus arvona, vaan kokemus itsen ja muiden olioiden syntyneisyydestä. Tällöin kohtaaminen olioiden välillä ei enää perustu minän ja muiden, subjektin ja objektin tai katsojan ja esiintyjän vastakkaisuuteen. Naiivius, joka aina on ollut kaikkein tasokkaimman taiteen tunnusmerkki, ei ole hyväuskoisuutta, lapsellisuutta, vaan ilmiön kohtaamista ja vahvistamista kaikkien ennakkoluulojen ja etukäteismääreiden tuolla puolen, sen omaan olemassaoloon liittyvän ainutlaatuisuuden ja loiston esiin loihtimista. Ihmisen kohdalla tämä merkitsee menemistä ihmisen tuolle puolen noudattaen ja vahvistaen sitä kaiken kuvittelukyvyn ylittävää liikettä, joka ilmenee ihmisessä. Kurottuminen ulos ihmisen hahmosta ei ole progressiota eikä projektia vaan oudon ja ei-inhimillisen kohtaamista ja sille avautumista. Se on avoimuutta muille universumin muodoille ja kokemuksille, joista eräät ovat ihmisolomuotoon verrattuina yksinkertaisempia, toiset taasen ylittävät sen käsittämättömällä tavalla.

Näyttämöllä ei ole esikuvaa. Tämä esikuvattomuus ilmenee juuri näyttämöllä positiivisena luovana tilana, kokemuksen kokemuksena omasta loputtomuudestaan. Tämä ei tarkoita, että ihminen alkaisi jälleen luulla itsestään liikoja, yleistäisi oman totutun tapansa kokea. Tämä tarkoittaa, että itsen ulkopuolelle ulottuminen on otettava kirjaimellisesti, astumisena toisiin, itselle perustavalla tavalla vieraisiin ja omaan palautumattomiin tiloihin. Ihmismuotoisuuden yleistäminen ja sen ilmentäminen, että voin olla halutessani kaikki tai mikä tahansa, tarkoittaa tässä, että tunnustan kokemusten rikkauden, kohtaan erilaisten kokemusten äärettömän moninaisuuden enkä yritä palauttaa kaikkia kokemuksia omaan, inhimilliseen tapaani kokea. Lainaan kasvoni naamion tavoin sille, mikä ei ole inhimillistä, ja annan ei-inhimillisen katsoa naamion läpi. Tämä kokemus ei lisää mahtiani, vaan on yhtäaikaisen mahdottomuuteni ja loputtoman erilaisuuteni tunnustamista. Ymmärrys maailman ja kokemuksen yhteydestä sekä kaikkien kokemusten keskinäisestä vaikuttavuudesta on teatterille luonteenomaista ajattelua, se on idea, jota jokainen teatteritaiteilija kunnioittaa. Tämän ymmärryksen kieltäminen on tapahtunut aina “todellisuuden” nimissä, jota teatteri on pelännyt ja jonka kanssa se joko halusta tai pakosta on tavannut veljeillä.

Jos teatterin täytyisi vapautua jostain, se olisi modaalinen vankila, johon se koko länsimaisen historiansa ajan on ollut suljettuna ja jonka mukaan teatteri koostuu maailman mahdollisista esityksistä. Tällöin teatteritapahtuma on aina jo ennalta sovitusti rajattu tapahtumaan illuusioiden epätodellisessa aavepiirissä, suhteessa johonkin toiseen, olemassaolevaan maailmaan. Moderni teatteritalo, joka sulkee teatterin synkkiin ja monin tavoin eristettyihin tiloihin, palvelee omalta osaltaan ideaa ulkopuolisen maailman toisintamisesta. Ei tarvitse kuitenkaan rikkoa mitään konventioita saati muureja tästä tilasta vapautumiseksi. Riittää, että esitys alkaa suhtautua itse itseensä todellisuutena, että teatteri alkaa uskoa itseensä tapahtumana ja että ymmärretään jokainen koettu kokemus sinällään kaikkia koskettavaksi tapahtumaksi ja kokemuksen tuottaminen itselle ja toiselle toiminnaksi. Näin teatterilaisten piirissä aina puhutaan, mutta miksi niin harvoin, jos koskaan, näkee esityksiä, jotka pyrkisivät ilmentämään tämän vakaumuksen todellisuutta? Miksi teatteri häpeää omintaan ja sortuu itsesensuuriin? Siksikö, että sen viesti on alusta lähtien ollut liian suuressa ristiriidassa ympäristönsä kanssa tullakseen ajateltavaksi, saati lausutuksi julki?
Ihmisen toivo on kaiken rajoittuneen ihmismuotoisuuden, kaiken humanismiksi itseään kutsuvan selän takana, päättäväisesti ei-inhimillisessä. Se, mikä meitä toisessa ihmisessä kauneimmillaan kohtaa, ylittää aina ihmisen. Ihminen voi luottaa varauksetta vain siihen, mitä hän ei ole – kiveen, kasviin, eläimeen, mereen, maahan ja avaruuteen. Vain sitä vasten hän voi kohdata, ymmärtää ja saada takaisin myös oman kokemuksensa erityislaadun. Kuinka ihminen voisi odottaa saavansa vastakaikua avaruudesta, kun hän ei onnistu saamaan sitä edes lähimmältä elävältä ympäristöltään? Avaruudestakin hän löytää vain uuden autiomaan. Tämänkaltainen vapautuminen ei ole tulosta rajojen ylittämisestä tai niiden kunnioittamisesta, vaan avautumisesta rajoittamattomalle. Tuo avautuminen on itsessään näyttämöllistä, ja se kutsuu kaikkia olentoja ääreensä, koska se on avautumista olemiselle sen moninaisuudessa ja ainutkertaisuudessa. Ihmisen ilmiö on näyttämön ilmiö ja teatteri on tuon ilmiön kohtaamisen paikka.