Suuri ihminen ja pieni ihminen

Neuvostoliitossa minä en ollut dissidentti. (Juoppoutta ei oteta lukuun.) Minähän vain kirjoitin aatteellisesti vieraita kertomuksia. Ja minun oli pakko lähteä. Dissidentti minusta tuli Amerikassa.
Sergei Dovlatov

Taiteellisen tuotteen ensisijainen merkitys kiinnittyy tekijän henkilöön, varsinkin jos teos sisältää elämäkerrallista materiaalia. Sergei Dovlatov (1941-1990) on tässä mielessä erityistapaus. Kirjailija Dovlatov ja hänen teostensa henkilöhahmo Dovlatov ovat yhtä riippuvaisia toisistaan kuin ne kaksi kättä, jotka Maurits Escherin arvoituksellisessa piirroksessa ovat yhtä aikaa piirtämässä toinen toistaan. Mutta tämä keskinäinen riippuvuussuhde ei tarkoita niiden identtisyyttä. Ne, jotka tunsivat Dovlatovin hänen teostensa perusteella, vain luulivat tuntevansa hänet. Ne, jotka tunsivat hänet henkilökohtaisesti, tajusivat tuntevansa häntä huonosti. Kaikki hänen elämäkertansa faktat ovat epätarkkoja, monimerkityksisiä, hämäriä. Tämä on syytä muistaa, kun lukee hänen kirjojaan. Ne ovat muodoltaan lähes tunnustuksellisia, mutta sisällöltään suurimmaksi osaksi sepitettyjä. Suurena mystifioijana hän pystyi saattamaan ympäristönsä epävakaaseen tilaan. Dovlatovia ympäröivässä gravitaatiokentässä todellisuus vääristyy ja menettää uskottavuutensa.

Mutta ennen kuin siirrytään itse henkilöön, on hyvä selvittää kriteerit.

Maailmankirjallisuudelle ominaista paatosta voidaan kutsua ihmisen puolustukseksi. Miten ihmistä arvotetaan? Jokaisella meistä on asteikko, jolla arvioimme ihmisen yhteiskunnallista merkittävyyttä. Tämä skaala sijaitsee kahden yleistävän määrittelyn välillä, jotka ovat “suuri ihminen” ja “pieni ihminen”. Venäläiselle itsevaltiudelle ominainen suuruudenhulluus tunnusti suuriksi ihmisiksi ainoastaan valtiolliset urhot. Sen vuoksi tsaristista sensuuriviranomaista kiukutti se täysin sopimaton kunnioitus Puskinin henkilöä kohtaan, joka ilmeni kirjailijan nekrologissa: mitä merkittävää voi olla runoilijassa, varsinkin sellaisessa, joka ei ylistänyt yksinvaltaa, vaan kehotti armeliaisuuteen langenneita kohtaan? Kun oli kysymys ihmisen paikasta Venäjän todellisuudessa, erosivat hallintovalta ja yhteiskunta ratkaisevasti toisistaan. Venäjän kirjallisuus käänsi kasvonsa pois tämän maailman mahtavista ja omisti sydämensä köyhälle väelle, varattomille, kovaosaisille, sivullisille, jotka nähtiin taiteen maagisen kristallin läpi. He näyttäytyivät todellisina, aitoina ihmisinä, kun taas elämän herrat osoittautuivat olemassaolon huijareiksi.

Sergei Dovlatovin proosassa keskeinen persoona, tekijän alter ego, on pieni ihminen. Pieni ihminen suuressa maassa, jonka hänen mittakaavansa mukaan olivat rakentaneet kääpiöt. Tässä on ensimmäinen mieltä hämmentävä seikka: suuri pieni ihminen. On tapana ajatella, että Dovlatovin tuotannon peruspaatoksena on suopea suhtautuminen inhimillisiin heikkouksiin, mutta asia ei ole aivan näin. Pikemminkin tekijässä voi nähdä eräänlaista johtopäätösten oikeuttamaa julmuutta. Dovlatovin sarkasmi raaputtaa kontekstin karstaa, vapauttaa ihmisen jokapäiväisen elämän viheliäisyydestä. Mutta hänen kaikenkattavassa satiirissaan ei ole tekijän ylimielisyyttä. Hän käyttää kirjalliseen kokeiluunsa omaa itseään, joten häntä ei voi syyttää snobismista.

Suuri pieni ihminen on oksymoroni – sanayhdistelmä, jonka osat kumoavat toisensa – ja eräänlainen oksymoroni oli Dovlatov itsekin, isokokoinen kävelevä ristiriita. Fyysisesti suuri, mutta sisäisesti… ei sellainen jolta näytti. Epävarma itsestään ja täynnä itseään. Jyrkkää vastustusta herättävä ja synkkää viehätysvoimaa säteilevä. Sergei Donatovits Dovlatov oli syntyperältään puoliksi juutalainen, puoliksi armenialainen, ja enemmän kuin kenelläkään muulla hänellä on oikeus edustaa venäläistä kirjallisuutta globaalin kansalaisyhteiskunnan tasolla. Ja tällä korkeimmalla tasolla hän on ainutlaatuinen. Hän on aatteeton toisinajattelija. Dissidentti vailla ideaa. Hän sovitti yhteen intellektuaalisuuden ja boheemisuuden ja kävi läpi elämän ankaran koulun – eikä oppinut elämään kirjallisuuden ulkopuolella. Hän ei ollut machomies, vaan pikemminkin karhu; Brodski luonnehti häntä osuvasti ilmaisulla fyysinen ylenpalttisuus. Dovlatov oli ilmiö Leningradin kirjallisissa boheemipiireissä. Hänestä tuli tapaus New Yorkin venäläisessä diasporassa. Hänen ruumiinrakenteensa kiehtoi naisia, miehissä hänen olemuksensa herätti arvonantoa. Hänen ystävyyssuhteensa eivät olleet kestäviä eivätkä luotettavia. Hänen rakkausjuttunsa olivat järjettömiä ja onnettomia. Pitkäaikaisen ystävän, kirjailija Valeri Popovin mukaan hän oli helposti loukkaantuva, epäluuloinen, arka – ja julma, petollinen, riidanhaluinen. Oikean intellektuellin tavoin hän oli samalla kertaa vastustamaton ja sietämätön. Voi niitä hyväsydämisiä pahantekoja, jotka muodostivat hänen elämäkertansa pohjakankaan, sen jolle sanat kutoivat kirjallisuuden… Synkopoivine rytmeineen hänen elämänsä kronikka muistuttaa kompositioltaan jazzia. Hän piti arvossa ystävyyttä, mutta ei antanut armoa kenellekään, ei edes läheisimmilleen. Hän rakasti naisia, mutta nuo rakkaustarinat olivat tragikoomisia. Hän meni naimisiin silloin kun suhde säröili, ja välirikon jälkeen naiset synnyttivät hänen lapsiaan.

Dovlatov oli lähtöisin taiteilijaympäristöstä; isä Donat Metsik oli teatteriohjaaja, äiti Nora Dovlatova näyttelijä. Myös Sergei oli luonnostaan taiteilija, mutta ei heti valinnut alaansa. Eikä elämä antanut siihen mahdollisuuttakaan. Hän syntyi 3.9.1941 Ufan kaupungissa, jonne perhe oli evakuoitu sodan alkaessa. Lapsuus ja nuoruus kuluivat Leningradissa. Koulussa hän ei erottunut muista muutoin kuin suuren kokonsa ja charminsa vuoksi. Koska hänellä ei ollut merkittäviä taipumuksia eikä karrieristista älyä, hän päätti toimia humanististen tieteiden vainiolla ja aloitti opinnot Leningradin yliopiston filologisessa tiedekunnassa suomen kielen osastolla. Näinä vuosina Dovlatov perehtyi Leningradin underground-kirjallisuuteen. Intohimoinen kiinnostus Hemingwayhin ja läheinen tuttavuus Brodskiin ratkaisivat hänen kohtalonsa: hän halusi tulla kirjailijaksi. Tämän jälkeen hän menetti kiinnostuksensa vieraaseen kieleen, ja yliopisto-opinnot keskeytyivät.

Uhkarohkean elämäntapansa vuoksi Dovlatov olisi voinut päätyä vankilaan, mutta joutuikin armeijaan. Palveltuaan kolme vuotta hän palasi Leningradiin ja yritti sisukkaasti tulla ammattikirjailijaksi. Hän työskenteli journalistina ja toimittajana useissa kustantamoissa. Hän kirjoitti lehtiin päivittäisuutisia ja vaelluskertomuksia. Näillä tuotteilla ei ollut menestystä, joten etabloituneiden kirjailijoiden etuoikeutettuun joukkoon Dovlatov ei kuulunut. Häntä kiduttivat avuttomuus ja toivottomuus. Etsiessään omaa mahdollisuuttaan hän lähti Eestiin, hieman erilaiseen neuvostotasavaltaan. Hän arveli siellä olevan enemmän vapautta. Tuo hieman suurempi vapaus olisi ehkä riittänyt tavalliselle eläjälle, mutta suurelle kirjailijalle se oli yhä tuskallisen pieni. Tallinnassa Dovlatov oli vähällä saada kertomuskokoelmansa julki, mutta se mahdollisuus meni lopulta myttyyn. “Elimet” eivät päästäneet kapinallista käsistään. Dovlatov palasi Leningradiin kuin tuttuun taloon, jossa hän oli jo lyönyt päänsä kaikkiin seiniin etsiessään ulospääsyä. Hän menetti lopullisesti toivonsa siitä, että löytäisi itselleen edes jonkinlaisen sopivan työn neuvostotodellisuudessa, ja ryhtyi oppaaksi Puskinin sukukartanon museoalueelle.

Kertomus Dovlatovin vitsauksista muuntuu ironiseksi kronikaksi hänen ajastaan. Myöhemmin Amerikassa Ardis-kustantamo julkaisi hänen esikoisteoksensa Nevidimaja kniga (1977, “Näkymätön kirja”), mikä onkin sopiva nimi: kotimaassa hänet näkivät vain ne, joiden velvollisuutena oli nähdä kaikki. “Elimet” ryhtyivät toden teolla huolehtimaan hänen kohtalostaan. Solzenitsynin ja Brodskin jälkeen myös Dovlatov sai tuomion, mutta hänen itserakkauttaan loukkasi, että hänet tuomittiin vähäisestä huliganismista. Se oli törkeä vihjaus. Tuomion jälkeen, kuultuaan soimaukset ja uhkaukset, Dovlatov päätti lähteä kotimaastaan. USA:ssa tämän venäläisen kirjailijan ura muotoutui parhaalla mahdollisella tavalla. Häntä käännettiin ja julkaistiin kaikkein arvovaltaisimmissa lehdissä. Hänen teoksiaan luettiin venäläisissä emigranttipiireissä, hänen radioesiintymisiään kuunneltiin entisessä kotimaassa. Oliko hän tyytyväinen? Ei. “Jumala antoi minulle sen, mitä olin koko elämäni ajan pyytänyt. Hän teki minusta tavallisen kirjailijan. Sellaiseksi tultuani vakuutuin siitä, että haluan vaatia enemmän, mutta se oli myöhäistä. Jumalalta ei pyydetä lisää“, hän kirjoitti.

Dovlatov erehtyi. Jumala antoi hänelle enemmän kuin hän oli pyytänyt, enemmän kuin hän oli toivonut. Korkeimman tahdosta tai onnekkaiden sattumien vuoksi hän kohosi rivikirjailijoiden joukosta venäläisten klassikkojen sikermään. Omassa sukupolvessaan hänestä tuli karismaattinen auktoriteetti ja lukijoiden suosikki. Näin tapahtui ikään kuin lukijoiden demokraattisen valinnan kautta. Millä tämä valinta selittyy? Dovlatov antaa meitä painostavalle todellisuudelle puuttuvan ulottuvuuden – sen että pieni ihminen pystyy nousemaan itsensä yläpuolelle, ojentautumaan täyteen mittaansa.

Tarpeeton ja naurettava ihminen

Ihmisen suurin ongelma on, että hänen perusolemuksensa ei vastaa hänen kohtaloaan. Vaikea sanoa kumpi on pahempaa – se että hänelle sattunut osa on hänelle ylivoimainen, vai se että hänelle on annettu liian ahtaat raamit. Se, että ihminen ei löydä paikkaansa, on traagista… tai koomista. Ihminen, jonka asiat menevät päin honkia, on naurettava ihminen.

Venäläisen kirjallisuuden tarpeettomien ihmisten galleria on täynnä tunnettuja hahmoja. Kuinka Onegin, Petsorin ja muut aikamme sankarit kärsivätkään älykkyytensä tähden. Paatoksellinen asenne todellisuuteen saa kuitenkin varjokseen groteskin. Naurettavasta ihmisestä, joka pääsi sanataiteeseemme Gogolin luomana hahmona, tuli traagisen sankarin koominen negatiivi. Elämämme huutava mielettömyys on naurettavan ihmisen uni (joka on erään Dostojevskin kertomuksen nimenä). Valveilla nähty uni. Dovlatovin kertomukseen Solo na undervude (1980) sisältyy ohimenevää pohdiskelua siitä, paljonko aikaa tarvitaan, jotta tarpeettoman ihmisen teema paljastuisi. Käy ilmi että siihen tarvitaan koko elämä. Dovlatovin innovaatio on se, että hän yhdistää kaksi venäläisen klassisen kirjallisuuden arkkityyppiä, kaksi kulunutta kliseetä, tarpeettoman ihmisen ja naurettavan ihmisen. Nämä kaksi elävät yhdessä ja samassa henkilössä. Jokaisessa Don Quijotessa hän näkee Sancho Panzan. Ja päinvastoin.

Satiirisen tarkastelun kohteena Dovlatovilla on hän itse, tarpeeton tekijä kirjallisuudessa ja lukijalle naurettavaksi annettu henkilöhahmo. Hän on Alitonov, Dalmatov ja Kosits. Hänen oma hahmonsa mytologisoidaan ja mystifioidaan, jopa siinä määrin että syntyy epäilys – oliko se sittenkään Dovlatov? Vai oliko Dovlatov henkilöhahmojensa sepittämä luomus? Tuollaista radikaalia kieltäytymistä tekijän ensisijaisuudesta ei löydy yhdeltäkään suurista kirjailijoista. Eikä varsinkaan niiltä, jotka työskentelevät omaelämäkertansa parissa. Tosin Dovlatovin kohdalla tällainen genren määrittely on väkinäistä. Eräässä mielessä hänen julkaistut kirjansa eivät ole valmiita teoksia, vaan valmistelevaa materiaalia pääteosta varten. Jota hän ei ollut aikeissa kirjoittaa. Ja kirjoitti kuitenkin. Lukija kokoaa mielessään eri fragmenteista tämän lopullisen teoksen, ja siksi Dovlatovia lukiessa syntyy tyytyväisyyden tunne siitä, että on osallisena hänen luomistyössään.

Dovlatovin taiteellista metodia voi täydellä syyllä kutsua realismiksi. Tekstin reaalisuutta esitellään, arvioidaan, korjaillaan, mutta johtopäätöksiä ei suositella tehtäväksi. Todellisuudesta ei voi vetää johtopäätöksiä. Siitä ei myöskään ole ulospääsyä. Elämästä puuttuu juoni. Dovlatovin proosan tyylipiirre ei niinkään ole yksinkertaisuus, kuten on väitetty, vaan tarkkuus ja selkeys. Tuo proosa, joka vaikuttaa leväperäiseltä, on itse asiassa viimeistä pilkkua myöten hiottua. Tarinoiden muoto on huomaamaton ja hämmentää sisältöä. Se on kuin hyvä vodka, joka kirkkaassa puhtaassa lasissa ikään kuin menettää näkyväisyyteensä keskittyessään syvimpään olemukseensa. (Vaikka tuskin Dovlatov, joka vältteli metaforien petollisuutta, olisi ottanut tätä vertausta omakseen.) Dovlatovin tyylin erityispiirteitä ovat fabulointi, pakottomuus, lauseiden täydellisyys. Muodossa voi erottaa folkloren marginaalisia lajityyppejä, anekdootteja, bylinoita. Hän käytti tyylikeinojaan niin täydellisesti, että jopa tapahtumien silminnäkijät alkoivat epäillä omia muistikuviaan. Tarinaa siitä, kuinka prosaisti Andrei Bitov antoi turpiin runoilija Andrei Voznesenskille, ei kumpikaan asianosainen onnistunut kumoamaan, vaikka molemmat vannoivat, että mitään sellaista ei koskaan ollut tapahtunut.

Dovlatovilla oli monia suuria edeltäjiä. Petronius. Rabelais. Gogol. Harms. On kaksi keinoa kertoa absurdista: negatiivinen ja positiivinen. Dovlatov – henkilöhahmo jonka läpi näkyy Dovlatov – on kunnon sotamies Svejkin laiton jälkeläinen: hän voittaa eksistentiaalisen tappion jälkiseuraukset muuttamalla kauheuden naurettavaksi. Mikä on Dovlatovin luomistyön tarkoitus? Ehkä hän ilmaisi sen kirjoittaessaan toisen kirjailijan teoksesta, että se “herättää hyviä tunteita niissä meistä, jotka yhä siihen kykenevät”. Kun näin on, ulkoinen päämäärä oikeuttaa mitkä tahansa taiteelliset keinot.

Paha ihminen ja hyvä ihminen

Tärkein asia, jonka opettaa taide joka ei opeta mitään, on estetiikan ikuinen paluu etiikkaan. Kauniissa me näemme hyvän ja rumuudessa pahan. Ihmistä koskevassa päättymättömässä keskustelussa binaarista vastakkainasettelua edustaa kaksi siveellistä mallia: hyvä ihminen ja paha ihminen. Porautuessaan syvälle elämään klassinen venäläinen kirjallisuus huuhtoo pois tämän itsestään selvän jaottelun. Tolstoi kannustaa ihmistä pyrkimään kohti pelastusta erehdysten antamalla energialla. Dostojevskin hahmoja raatelevat ihmisluonnon rakenteeseen kuuluvat ristiriidat, Sodoman ja Madonnan esikuvat. Henkisten herätteiden ambivalenttisuus on selkeästi nähtävissä Tsehovin tuotannossa; hänen Kaksintaistelu-kertomukseensa (1891) pohjautuva Josif Heifitsin elokuva onkin nimeltään Plohoj harosij tselovek – “Paha hyvä ihminen” (1973, esitetty Suomessa nimellä Kaksintaistelu).

Maailmankatsomukseltaan Dovlatov on lähimpänä Tsehovia. Hänen lähtökohtansa on, että todellisuus on uskottava. Hän olettaa että inhimillisen olemassaolon ehtoja ei voi parantaa vääristelemättä ihmisluontoa. Sen vuoksi on suhtauduttava ironisesti elämän sovinnaisuuteen, ennen kaikkea farisealaisuuteen. Dovlatov ei ollut kyynikko, hän vain ei hyväksynyt moraalista viekastelua. Teoria siveellisestä relativismista, jonka Dovlatov omaksui havainnoidessaan neuvostotodellisuuden rappeutumista, sai vahvistuksen hänen omassa elämänkokemuksessaan. Tästä kertoo hänen ensimmäinen merkittävä teoksensa Zona (1982, “Vyöhyke”). Tärkeintä on havaita, että jako oikeamielisiin ja syyllisiin ei ole sama kuin jako hyviin ja pahoihin. Sietämättömän raskaassa elämässä kaikki perustavanlaatuiset moraaliset käsitteet vääristyivät. Työleirin ja vapauden, vankien ja vartijoiden välillä vallitsee hämmästyttävä samankaltaisuus. Sama sydämetön maailma leviää kaikkialle. Eläminen niin varkaiden kielestä kuin ideologisista dogmeista periytyvien käsitteiden mukaisesti on yhtä lailla vaarallista. Venäläisen intelligentsian vastausta vaille jäänyt kysymys “Mitä on tehtävä?” muuttuu järjettömäksi. Tee se mikä on määrä tehdä, mutta älä vihastu. Älä usko, älä pelkää, älä pyydä anteeksi.

Mikä on tuo “vyöhyke”? Se on piikkilanka-aidalla ympäröity alue, jolla vallitsee erikoislaatuinen hallintojärjestelmä. Se on entisen pakkotyövankilan vastine: oikaisuleiri. Vyöhykkeellä Dovlatov oli erikoisasemassa, hän oli vertuh (vartija), ei zek (vanki). Hän saattoi vakuuttua siitä, että tärkeänä pidetty ero nöyryyttäjien ja nöyryytettyjen välillä oli itse asiassa mitätön ja epäoleellinen. Äärimmäinen kokemus, jonka hän sai rajoitetussa eksistentiaalisessa tilanteessa, paransi hänet lopullisesti sekä virallisesta optimismista että opposition henkisestä idealismista. Voi tuota “korkeampaa totuutta”, venäläisen intelligentsian sinistä lintua! Älyn haltijat etsivät sitä taivaalta, mutta se makaa maassa, juopuneena, likaisena, hyödyttömänä… Se on pudonnut jalkoihimme, sen ääni on himmennyt ja sen silmät… älä katso niihin! Vapaudessa voit kääntää katseesi pois, mutta vyöhykkeellä se ei onnistu.

Solzenitsyn päätyy leirikokemuksissaan Nietzschen postulaattiin: se, mikä ei tapa, vahvistaa meitä. Salamov kumoaa tämän: jos jotakuta ei leirivankeudessa tuhottu, se tapahtui epähuomiossa. Dovlatovin “vyöhyke” yhdistää Solzenitsynin teesin ja Salamovin antiteesin: Jos pieni ihminen sijoitetaan epäinhimillisiin olosuhteisiin, hänestä tulee “yli-inhimillinen” – julma ja säälittävä, pelottava ja naurettava.

Selviydyttyään piikkilanka-aidoista Dovlatov alkoi etsiä omaa elämäntapaansa kirjallisuudesta. Hän ei käsittele ihmisiä metafyysisinä veijareina ja eksistentiaalisina huijareina – hän ihailee heidän rohkeuttaan olla sellaisia kuin ovat. Tunteeko hän sääliä? Taatusti ei. Hän on itse heidän kaltaisensa, ja itsesääli on viimeinen asia jota kirjailija kaipaa. Onnetar kyllä vertailee ja valikoi ihmisiä, mutta tappion hetkellä kaikki ovat samanarvoisia. Siinä reaalimaailmassa, joka synnytti Dovlatov-ilmiön, toisen todellisuuden katalysaattorina toimi alkoholi. Siitä johtui tuon kadotetun sukupolven toisinajattelijoiden krooninen juoppous: jatkuvasti juopotellessaan ihmiset menettivät tunteen omasta häpeästään, mutta eivät joutuneet tekemään kauppoja omantuntonsa kanssa. Siltä heistä tuntui. Oliko asia näin? Lukekaa Dovlatovia.

Kolmas emigraatio

Mikä on totalitaarisen järjestelmän erityispiirre? Idea, jonka valta on johdattanut harhatielle, muuttuu hallitsevaksi ideologiaksi. Moraali, jonka ideologia turmelee, muuttuu lähes metafyysiseksi huoruudeksi. Yksinkertainen ihminen kadotti sydämessään eläneen järkkymättömän moraalilain. Siveellinen vektori osoitti poispäin todellisuudesta sen kohdalla, joka tunnisti sisimmässään kantilaisen imperatiivin. Seurauksena oli kieltäytyminen illuusioista. Ja sen jälkeen sisäinen emigraatio tai lähtö ulkomaille. Dovlatovin tie kulki kummankin etapin kautta.

Kolmas emigraatio, jota Dovlatov edustaa, erosi kahdesta aikaisemmasta hämmästyttävällä tavalla. Ensimmäinen emigraatio koostui karkotetuista, toinen paenneista. Kolmas emigraatio koostui luopioista, ja siihen sisältyy piirre, jota polemiikissa ei ole huomattu: kyseessä oli sosiologinen laboratorio. Riippumatta hallituksen tarkoitusperistä tai emigranttien motiiveista historia valitsi kaikkein liikkuvimmat ja vähiten lojaalit neuvostokansalaiset ja sijoitti heidät vapauteen tarkkaillakseen desovjetisaation metodeita. Nuo pahat hyvät ihmiset kulkivat ensimmäisinä aivan uuden historiallisen etapin kautta. Neuvostojärjestelmän outsidereina he muodostivat uuden aikakauden etujoukon – valitettavasti tuo uusi epookki ei osoittautunut kovin monelle yhtään edellistä paremmaksi…

Novyj amerikanets (“Uusi amerikkalainen”) – tämännimisen lehden Dovlatov perusti New Yorkissa – oli kokeellinen antropologinen malli, jonkinlainen esikuva käsitteelle novyj russkij (“uusi venäläinen”), joksi ristittiin Venäjän kapitalismin rakentajat.

Näkyvä ero edellisiin emigrantteihin on tämän kolmannen emigranttityypin amoralismissa. Se ei tarkoita, että siirtymävaiheen sankarit olisivat olleet moraalisesti rujoja, vaikka heidän joukossaan oli monenlaisia. Mutta sosiologisessa mielessä tämä oli sukupolvi, jonka siveellisyys nojasi välittömästi ankaraan empiiriseen kokemukseen, ilman että sillä olisi ollut takanaan minkäänlaista välittyvää eettis-moraalista perinnettä. Tällä ex-patrioottien sukupolvella, joka oli menettänyt kotimaansa reaalisella tai symbolisella tasolla, oli moraalifilosofian paikalla kirjallisuus. Siksi ajan tuomioistuimen edessä Dovlatov tulee olemaan päätodistaja. Radikaalissa muutoksessa hän pysyi sellaisena kuin oli ollutkin – ja tulee pysymään ikuisesti, kuten nyt jo voidaan sanoa.

On vielä selvitettävä, mikä on Dovlatovin paikka venäläisessä kirjallisuudessa ja merkitys ajan kontekstissa. Filologi Igor Suhih nostaa esiin triptyykin runoilija-prosaisti-literator (litteraatti, kirjoittaja), jolloin runoilijan paikan täyttää Brodski, prosaistin paikan Solzenitsyn ja literator on Dovlatov. Kolmikon kohtaloksi tuli muutto Amerikkaan, missä heidän tiensä erkanivat. Solzenitsyn eli vermontilaisessa vieraantuneisuudessa kuin enklaavissa, Brodski ja Dovlatov taas yhteydessä aikaan ja ympäristöön. “Brodski ja Dovlatov muunsivat karkotuksen näkökulmaksi, vieraantumisen tyyliksi, yksinäisyyden vapaudeksi”, totesi kirjallisuuden tutkija Aleksandr Genis. Mutta kun Brodski siirtyi avoimeen kulttuuriseen tilaan, pysyi Dovlatov venäläisen diasporan eksistentiaalisella vyöhykkeellä. Hän huolehti maallisista. Hän oli silminnäkijä ja kronikoitsija, joka kuvasi neuvostoihmisten siirtymisen yhdestä aikakaudesta toiseen. Täysin toiseen. Mars odinokih (1983, “Yksinäisten marssi”) kuuluu hänen parhaisiin teoksiinsa. Tämä oksymoroni kätkee tapahtumien paradoksaalisen ytimen: kävelijöiden paljoudessa jokainen oli yksikseen, mutta kohtalo oli yhteinen. Vaikkakin samalla hyvin erilainen…

“New York on minun viimeinen kaupunkini, ratkaiseva ja lopullinen kaupunki. Täältä voi emigroitua vain Kuuhun“, Sergei Dovlatov totesi. Hän kuoli 24. elokuuta 1990, kahdentoista emigranttivuoden jälkeen ja vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista. Hän menehtyi ambulanssissa kesken matkaa. Mitä hänestä voisi kirjoittaa päätössanoiksi? Paras lainata kirjailijaa itseään: “Muistan kuinka kerran kysyin tutulta pummilta: Missä nykyisin elelet? Hän kohautti harteitaan, pysytteli vaiti. Sitten hän heilautti kättään laajassa kaaressa ja huudahti: Minäkö? Kaikkialla!“