Lihansyönnin mahdollisuudesta

I

Fatalismi on helppoa, kun kohtalo on jonkun toisen.

Tietynlainen konservatismi yltyy joskus melkein kyynelehtivän lyyriseksi kuvaillessaan maailman perimmäistä selittämättömyyttä. Monimutkaisuuden myytti on konservatiivin pelastus. Siksi hän kiittää, ylistää ja rakastaa sitä. Kun maailman taustalla pauhaavat hallitsemattomat, epäselvät, mystiset “voimat” Synti, Luonto ja Kapitalismi, hän voi rauhassa keskittyä omaan elämäänsä, joka tapahtuu maailman siistillä ja yksinkertaisella etualalla.

Slaughterhouse cows. Photo: pixelpeter. Source:Shutterstock

Hänellä on kaikki järjestyksessä sen ansiosta, että koko muu maailma on sekaisin.

Alain Badiou: “Maailmamme ei todellakaan ole niin ‘monimutkainen’ kuin uskottelevat ne, jotka haluavat varmistaa sen muuttumattomuuden.”1
Vaikeita ovat asiat, joita vaikeina pidetään – merkityksessä ‘säilyttää’ (lat. conservare). Ei ole pakko pitää. Maksiimi pätee usein, jos ei aina.

Esimerkiksi veganismi, jota pidetään kauhistuttavan vaikeana, on oikeasti naurettavan helppoa. Voi olla jouten silloin, kun muut tekevät jotakin.

Lisäksi on työläitä asioita, kuten Kiinan muurin rakentaminen tai Iliaan suomentaminen. Niitä en nyt tarkoita.

Myös mahdottomat asiat ovat asia erikseen. Et voi muuttua tuhatjalkaiseksi, et edes kuusikätiseksi, sillä ihmisluonto on yksinkertainen. Se on fyysinen. Se ei tarkoita mitään muuta. Myös maailma on yksinkertainen ja fyysinen. Se on yhtä kuin maapallo.

Vaikeina pidetyt asiat ovat usein helppoja. Niitä vain ei tehdä. Miksei?

Jotkut eivät pysty lopettamaan lihansyöntiä, he esittävät valittavansa, vaikka tietävät lihansyöntinsä veriseksi painajaiseksi, joka on yhtenä suurena tekijänä suistamassa biosfääriämme peruuttamattomaan tuhoon. Vaikeaa, niin vaikeaa, he valittavat.

Olen tavannut näitä ihmisiä. He mietityttävät minua. Onko heillä kaksi tahtoa, hyvä ja huono?

Sillä miten he pystyvät jatkamaan lihansyöntiään, todella äärimmäistä touhua? Tekevätkö he sen lujemmalla tahdollaan? Vai – paradoksaalisesti – heikommalla?

Onko heillä ollenkaan tahtoa? Miten he siinä tapauksessa pystyisivät sankarillisesti trivialisoimaan niin kohtalokkaan asian?

“On maailmassa toki tärkeämpiäkin asioita kuin miljardien tuntevien olentojen väkivaltainen, turha elämä ja ruma kuolema ja hillitön veden ja viljelyalan tuhlaus!”

Vastentahtoiset lihansyöjät ovat pitkän selityksen velkaa.

Ovatko he vain valehtelijoita? Arvostaisin heitä hivenen enemmän, jos he sanoisivat, etteivät he näe modernissa lihansyönnissä mitään pahaa eikä heillä ole vähäisintäkään aikomusta lopettaa sitä. Öykkärimoukka, joka sanoo olevansa öykkärimoukka, on paljon miellyttävämpi, siivompi olento kuin öykkärimoukka, joka sanoo olevansa herkkäsieluinen kilvoittelija.

Vai sanovatko he: “Haluaisin ruveta kasvissyöjäksi!” ja lisäävät heti hiljaa sydämessään: “Mutta en ihan vielä.”

Ovatko he toisin sanoen lykkääjiä, oman helvettinsä asukkaita? Jos ovat, he ansaitsevat säälimme ja rukouksemme.

Vai vetoavatko he kaikkien konservatiivien pelastavaan dogmiin maailman monimutkaisuudesta?

Koska tieto ja tietoisuus eivät näköjään tee tahtoon mitään vaikutusta, tarvittaisiin jokin syvempi sysäys? Maailman ikiaikaisten, mystisten lakien (tai metafyysisesti ymmärretyn “ihmisluonnon”) pitäisi muuttua. Mutta eiväthän ne muutu. Minun pitäisi valaistua. Mutta enhän minä valaistu. Mikä ihana pakko jatkaa entiseen malliin.

Eikä entisessä mallissa mitään varsinaista vikaa ole. Jos rehellisiä ollaan, se sentään toimii.

Tietysti on hyvä, että keskustellaan, kuten keskustelun päätteeksi kuuluu kohteliaasti sanoa.

Muuttumattomuuden ystävät ylistävät aina pragmatismia: oikein on se, mikä toimii.

Täytyy olla sallimuksellinen ihme, että moderni lihateollisuus toimii. Yhtään todella laajamittaista eläintautiepidemiaa ei ole vielä puhjennut. Taivas ei ole pudonnut niskaamme.

Ja jos Jumala ei rankaise meitä, hän on meihin varmaankin melko tyytyväinen.

Se on paitsi taikauskoa, myös peiteltyä ateismia. Oman elämäntavan oikeuttamiseen käytetty Jumala on käytetty Jumala, tyhjiin rutistettu.

Sorrettujen ja kärsivien juokossa pragmaatikot ja konservatiivit ovat yhtä harvinaisia kuin skeptikot ja ateistit.

Jokainen häkkikanalan kana on destruktiivinen radikaali, potentiaalinen poliittinen terroristi, vaikka elää maailmassa, joka toimii henkeäsalpaavan sujuvasti.

Jokainen tehosikalan vanki uskoo, että Jumala, jos ei kukaan muu, pelastaa hänet. Hän ei usko, että olisi saanut hyvältä Jumalalta elämänsä, joka on ilmiselvästi solvaus elämää kohtaan. Hän tietää joutuneensa pahan kynsiin. Hänen maailmansa on yksinkertainen, ymmärrettävä, konkreettinen ja sietämätön.

II

Kirjailija Joonas Konstig hahmotteli viime vuoden lopussa erään lihansyöjätyypin pääpiirteitä Imagessa otsikolla “Lihan ilot”.2 Hän ei ole vastentahtoinen lihansyöjä eikä öykkärimoukkakaan. Ensinnäkin hän on entinen, pettynyt kasvissyöjä (tärkeänä syynä luopumiselleen hän mainitsee, ettei saanut kasvissyönnistään kiitosta), mutta ennen kaikkea Konstig on puolustautuva lihansyöjä. Hän on surullinen siitä, että lihansyönnistä on tehty moraalinen kysymys – että siitä ylipäätään on tehty kysymys.

“Miten lihalla voi nykyään olla huono maine?” hän valittaa. Ennenhän lihalla ei ollut mainetta lainkaan. Siihen suhtauduttiin puhtaan pragmaattisesti. Sitä syötiin. Sitä ei ajateltu.

Kun joku noin kunnianhimoisesti ryhtyy perustelemaan ja selittämään lihansyöntiä – tunnetusti vaativa tehtävä -, ovat odotukset lohduttoman kovat. Pettymys ei tule yllätyksenä.

Konstigin tekstissä on sekaisin nieleskeltyä surua ja ahdistusta lihansyönnin pilatun maineen takia ja raskaan sarjan latteuksia. Poimintoja: “Suurin osa maailman ympäristöongelmista johtuu viime kädessä väestönkasvusta.” (Eli siitä, että maailmassa on muitakin kuin minä. Miksen saa olla rauhassa ja tehdä mitä huvittaa?) Aiheensa moraalisista puolista kirjailija puhuu niukasti: “Ei epäilystä, etteikö lihan tehotuotantoon liity rumia epäkohtia.” (Epäkohta – mikä ihana sana niille, joiden suussa “vääryys” maistuu liian väkevältä.) Kerrotaan tuttu tiedetarina lihalla aivonsa turvottaneesta ihmisapinasta: “Rasvaisen lihan runsaat kalorit kasvattivat suuremmat aivot.” (Haluammeko kääpiöaivot takaisin – takaisin puuhun?) Ehkä jutun pohjimmainen viesti kuitenkin on järkevöityneen, vanhaa sanontaa noudattaen sydämensä pois heittäneen ja päänsä käyttöön ottaneen, radikaalista konservatiiviksi kypsyneen ihmisen kasvatuksellinen huoli: “Herkkiä nuoria ihmisiä tulisi suojella kaiken sortin fanaatikoilta.”

Äärimmäisyys ei ole hyväksi missään asiassa, kuten tiedämme, koska lause on sovinnaisuus.

Epäsovinnaiseksi se tosin muuttuu, kun äärimmäisyys määritellään oikein.

Kuten jo sanoin, on vaikea keksiä hirvittävämpää ääri-ilmiötä tai fanatismin muotoa kuin moderni lihansyönti. Siihen verrattuna veganismi on sangen maltillista, tylsää, vanhanaikaista.

Konstig ei näytä tajuavan sitä, että lihansyönti ryhtyi aivan itse järjestelmällisesti, teollisen uutterasti pilaamaan mainettaan 1900-luvun puolivälissä. Nyt saadaan tuloksia. Vanhojen aikojen pragmaattista lihansyöntiä, jota Konstig kaipaa, ei enää ole. On mahdotonta olla lihansyöjä kiinnittymättä lihateollisuuteen, kaikkeen mitä se tekee ja edustaa. Vastaavasti ei voi enää olla natsikaan herättämättä pahaa verta ympäristössään. Pitäisi liittää jokaiseen mielipiteeseen ja tekoon pitkät konstigmaiset selitykset. Syy on Hitlerin. Ei olisi pitänyt olla niin kunnianhimoinen. (Kansanmurha olisi kannattanut toteuttaa vähemmän teollisesti, vaikkapa jonkinlaisissa pienyksiköissä, perheleireillä, luomuna – murhattaville olisi voinut järjestää enemmän tilaa ja aurinkoa, virikkeitä jne.)

Joonas Konstig on epätoivoinen kuin fasismin ihailija, joka ei tiedä, miten saisi sanotuksi, että siinä aatteessa oli paljon hyvääkin. Hän ei suostu katumaan lihansyöntiään muttei myöskään pääse minnekään pakoon kiistatonta tietoaan meidän aikamme lihansyönnin epäeettisyydestä (“rumista epäkohdista”). Hän yrittää paeta sitä ensinnäkin omakätiseen tappamiseen, metsästykseen, josta on poistettu kaikki lihateollisuuden kätyrit ja koneet (juttu alkaa ja loppuu ase kädessä, veitsi tai pyssy), ja toisaalta fantasioihin harmonisesta perinnetuotannosta, jossa multa, ruoho, kaikki ötökät, lehmä ja ihminen muodostavat ihanteellisen symbioosin, ekologisen ikiliikkujan.

Konstig tietää itsekin vain haaveilevansa. Jonkun pitäisi panna systeemi uusiksi (ja tietysti vähentää ihmisten määrää maailmassa), mutta eihän sitä kukaan tee.

Koska ei viitsi tai osaa tai edes voi ottaa täyttä vastuuta omasta lihansyönnistään, Konstig päättää syyttää kasvissyöjää (nuorison turmelemisen lisäksi) tehotuotannon kauhuista: “Päätös olla tukematta mitään lihatuotantoa ei kannusta lihantuottajia kohtelemaan eläimiä hyvin.” Juuri tässä kohdassa saadaan esseen älylliset ja moraaliset pohjalukemat.

Lihansyönti on puolustautuville lihansyöjille niin sanottu luovuttamaton arvo, elämän peruspilari. Sen Konstig on todistanut havainnollisesti ja vaikuttavasti: epäonnistunut vilpittömässä yrityksessään luopua siitä.

Jätän Konstigin. Sijoitan hetkeksi instrumentin alle itseni.

Söin viimeksi tahallani lämminveristä eläintä kesällä tai syksyllä 1990, kalaa joskus 1990-luvun alkupuoliskolla. Syvemmät psykologiset syyt sille, miksi 17-vuotiaana lopetin lihansyönnin, ovat spekulaation takana, mutta tietoiset syyt olivat puhtaasti eläinoikeudellisia. Halusin ottaa lopputilin lihateollisuudesta, koska se oli minusta läpikotaisesti väärin.

Nykyään lihateollisuuden ajatteleminen tuottaa mielessäni lähinnä turtaa, lasittunutta surua ja parantumatonta sivullisuuden tunnetta, koska lihansyönti, sen ideologia ja politiikka ovat kaikkialla läsnä. En voi paeta. Kuvittele vakaumuksellista ateistia, joka joutuu elämään päättymättömässä jumalanpalveluksessa, kulttikuvien ympäröimänä, tauttomassa virrenveisuussa. Ja että häneltä aina odotetaan kärsivällistä, tahdikasta käytöstä.

Tätä taustaa vasten on opettavaista huomata, että edelleen lähes aina – ja lähes riippumatta mielentilastani -, kun näen lihan kuvan (kuten mainoskuvan tai naistenlehden ruokajutun kuvitusta), tunnen värähdyksenomaista, tahatonta, hyvin lievää mutta silti uskoakseni aitoa ruokahalua. Näen kuvassa ruokaa, jota siinä ei mielestäni ole, enkä väkivaltaa, jota siinä mielestäni on. Tämän alkukantaisen (mutta tietenkin kulttuurin tuottaman) reaktion myöntäminen on häpeällistä. En ole koskaan keskustellut asiasta kenenkään toisen vegetaristin kanssa, mutta luulen ilmiön olevan tavallinen. Nekin, jotka ovat lapsesta asti eläneet kasvissyöjinä, ovat aina eläneet lihansyöjien maailmassa. Kasvissyöjät eivät kohtuuttomasti kärsi lihan kuvien kyllästämässä maailmassa. Lihan signaalit ovat heille hyvin tuttuja. Heidän ruumiinsa on tottunut vastaamaan niihin “oikein”.

Se, että kasvissyöjäkin pitää lihansyöntiä vaistomaisesti, tahattomasti normaalina, voi tietysti olla vain psyyken automaattinen puolustusreaktio hulluksi tulemista vastaan, mutta siitä mahdollisuudesta en nyt ole kiinnostunut. Itse reaktio on mietityttävä. Se kertoo vanhaa tarinaa ruumiin ja hengen, aistien ja järjen erosta.

On ainakin kaksi verrannollista tilannetta. Jos näkökenttääni tulee sukupuolista haluani puhutteleva kuva (jollaisia julkinen tilamme on täynnä), se varastaa huomioni lähes riippumatta mielentilastani. Värähdyksenomaisesti, hyvin lievästi mutta silti uskoakseni aidosti kiihotun. Kun tylsistyneenä selaan mainoslehteä, en välttämättä viivy alusvaateaukeamalla kauemmin kuin leivänpaahtimia esittelevällä, mutta aisti- ja elinjärjestelmäni reagoi aukeamiin eri tavoin. Ero on merkityksellinen.

Toinen esimerkki liittyy rasismiin tai yleisemmin poikkeavien syrjintään. On myönnettävä, että on mahdotonta olla huomaamatta tiettyjä erilaisuuden lajeja. Jos bussiin tulee ihminen, joka istuu pyörätuolissa oudossa sykkyrässä, tai ihminen, jolla on tumma iho, en havaitse ihmistä, vaan vammaisen tai tummaihoisen. Ja jos näen kaksi miestä suutelemassa, en havaitse kahta ihmistä tai edes miestä vaan reagoin: kas, homoja. Jokin minussa tekee havainnolleni jotakin, luokittelee näkemäni salamannopeasti, ennen kuin tajuntani, järkeni, moraalini ja vakaumukseni ehtivät väliin.

On ehkä jo selvinnyt, mihin pyrin. Haluan puhua sivistyksen puolesta. Sivistynyt ihminen ei tottele alkeellisia reaktioitaan. Hän pyrkii jatkuvasti niiden herraksi. Seksistinen moukka antaa vallan himokkaille automaattireaktioilleen. Hän päättää, että niissä on totuus, jonka edessä maailman on alistuttava (“minulla on miehisiä tarpeita”). Samoin rasisti tekee itselleen auktoriteetin omasta kyvystään havaita erilaisuus. Ihmisen ihonvärin (tai muun silmille hyppivän yksityiskohdan) täytyy merkitä jotakin, koska vaistomaisesti kiinnitän siihen huomiota. Se ärsyttää minua. Rupeanpa vastustamaan ärsykettä! – en omaa ärsyyntymistäni. Hylkäänpä sivistyksen velvoitteen ja ryhdyn rasistiksi.

Esimerkkini ovat sekalaisia. Pahantahtoinen vammaisten haukkuminen ja syrjiminen on nykyään harvinaista. Se on onnistuneesti sanktioitu. Vanhanaikainen, ihonväriin keskittyvä rasismi on sekin huonossa maineessa. Sitä ei enää kukaan myönnä harrastavansa. Homokammo sen sijaan on edelleen siellä täällä sallittua. Homous on asia, josta kysellään mielipidettä, ikään kuin se haluttaisiin, voitaisiin tai pitäisi jotenkin ratkaista. Eduskunnassa on ihmisiä, joiden mielestä poikkeavien tasavertainen huomioiminen laissa loukkaa tavallisia törkeästi. Mutta pian hekin ovat vain museaalinen jäänne. Olen optimisti.

Ja monista merkeistä päätellen moderni lihansyönti on hitaasti (“mutta varmasti”, tekisi mieli taas toiveikkaasti lisätä) joutumassa samaan prosessiin. Vielä on sallittua toimia siten kuin lihan kulttuurin “teksteissä” (tyypillisimmin lihamainoksissa) toivotaan. Vielä on sallittua olla avoimesti lihansyöjä. Mutta yhä useammilta, esimerkiksi Joonas Konstigilta, “lihan ilot” on jo pilattu.

Liha on pilaantunut tiedon takia. Me tiedämme yhä täsmällisemmin, millainen rakennelma moderni lihateollisuus on.

Ruma tieto on vaikeasti sulavaa. Mutta emme pysty enää väistämäänkään sitä. Se työntyy meihin väkivaltaisena.

Helsingin Sanomissa julkaistiin syksyllä 2011 suuri moraaligallup, jonka mukaan 66 % ihmisistä ei lainkaan hyväksy eläinten tehotuotantoa. Häkellyttävän prosenttiluvun pohjalta voi tehdä kaksi ennustusta: ennen pitkää nykymuotoinen lihateollisuus suljetaan ja systeemi rakennetaan kokonaan uusiksi (tai “puretaan vanhoiksi”) tai – mikäli teollisuutta ei muuteta – 66 % ihmisistä ryhtyy vegaaneiksi. Kolmas ennustus olisi, että moraalisesti pilaantuneen lihan syöminen jatkuu, kunnes 66 % ihmisistä on sielullisesti näivettyneitä.

III

Todellinen sadismi, toisten hädästä nauttiminen on erittäin harvinaista. Normaali ihminen on mieluummin tietämättä toisten kärsimyksistä. Tieto pilaisi hänen ilonsa, kykynsä nauttia niistä asioista, joita noilta toisilta saa tai ottaa.
Ajatellaan nettipornon katselua. Kuinka paljon tosiasioita haluan tietää ihmisistä, jotka kuvissa esiintyvät? Haluanko tietää, että tässä kuvassa ulkosynnyttimiään ja peräaukkoaan havainnollisesti esittelevä parikymppinen tyttö raiskattiin viimeksi kaksi viikkoa sitten (ovatko nuo mustelmia? onko kuvan retusointi unohtunut?), että hän asuu yksin vieraassa maassa, ansaitsee pornomallina neljä euroa viikossa ja että Leo Tolstoi on hänen lempikirjailijansa? En missään nimessä halua tietää sellaisia asioita, jos haluan ruokkia himoani hänen kuvallaan. Totuus on himolleni tappavaa myrkkyä. Oikeanlaiset kuvitelmat taas vahvistavat sitä. Haluan tietää hänen nimensä, kunhan se ei ole hänen oikea nimensä.

Tavallisen pornon käyttäjän yleensä pelastaa se, että taustatietoa on mahdotonta saada. Hänen on vain hätisteltävä väärät mielikuvat pois, suggeroitava itsensä olettamaan, että kaikki on hyvin. Tekopyhyys on niin huutavaa, että jotkut aina silloin tällöin haaveilevat “reilun kaupan pornosta”, jonka äärellä voisi olla varma siitä, että kaikki moraaliseikat ovat tiptop.3 Pidän ajatusta melko kunniattomana. Kuten lihantuotannon “epäkohtien” voivottelu ja luomulihasta unelmointi, se siirtää vastuun kauas: tuottaja, anna minulle luomupornoa tai käytän tätä tavallista, ja se on silloin sinun syysi! Ja kun ongelmat kutistetaan järjestelykysymykseksi, sivuutetaan perustavat hyve-eettiset tai filosofiset pulmat: Kuinka tärkeää porno ylipäänsä on? Tuoko se elämään jotakin hyvää? Missä määrin se muistuttaa huumeita – ja mitä mieltä olen niistä? Millainen suhde minun ja pornomallin välille oikeastaan syntyy? Onko se todella (eikä vain idean tasolla) samanlainen kuin suhteeni pizzalähettiin, jolta ostan palvelun välittämättä hänestä ihmisenä (kuten on verrattu)?4 Onko minulle todella aivan sama, tekeekö tyttäreni kesätöitä pizzalähettinä vai pornonäyttelijänä?

Lapsi-, eläin- tai väkivaltapornon katselu on toinen asia. Se saattaa selittyä aidolla sadismilla. Vääryyshän on räikeästi esillä itse kuvissa. Mutta varmasti on mahdollista nähdä väärin. Voi muodostaa kuvitelman, että “oikeasti ne pitävät siitä”, että lapsipornon paheksuminen on vain vasemmistolaista/konservatiivista propagandaa tai sentimentaalista liioittelua. Tämä tietysti vaatii suurta tahdonvoimaa; tavallaan se on jonkinlaista antisivistystä, käänteistä itsensä voittamista, itsensä puhumista ympäri, päättäväistä vajoamista, sysimustan näkemistä vitivalkoisena, uskon hyppy suoraan hornantuuttiin. Luultavasti sankarillinen itsepetos on tavallisempaa kuin rehellinen sadismi.

Lihansyönnin moraalinen toimintaperiaate on sama. Se vaatii vahvan myytin tukea. Se vaatii järkkymätöntä uskoa siihen, että asiat ovat satunnaisista epäkohdista huolimatta kunnossa, koska “meillä Suomessa valvonta pelaa”.

Lihansyönnissä normaaliuden piiriä on laajennettava poikkeusluvalla, kuten sodassa, joka myös vaatii tietynlaista “siistiyden” myyttiä; viattoman veren vuodatus täytyy kätkeä. Teurastamot on kätketty, kuten armeijan strategiset tukikohdat. Sodalle, kuten lihansyönnille, on haitaksi, jos se paljastuu hallitsemattomaksi ja iljettäväksi. Viime talvena tuli julki video, jossa amerikkalaiset sotilaat virtsasivat vainajien päälle Afganistanissa. Tuollaisten kuvien vaikutus sodankäyntiin on sama kuin tehotuotanto.netin ja sikatehtaat.fi:n vaikutus lihansyöntiin. Isku on voimakas mutta hetkellinen. Siistiyden myytti ryhtyy heti korjaamaan itseään, mutta jos iskut alkavat toistua, myytti menettää lopulta regeneraatiokykynsä. Ja sitten jokin muuttuu.

Sodan ja lihansyönnin säännöt ovat varsin tarkat. Lihansyönnissä on omat sotarikoksensa. Harva suomalainen lihansyöjä pystyisi syömään kiinalaista koiraa tai uhanalaista riistaa, kuten valasta, koska myytti ei Suomessa suojele näitä lihansyönnin muotoja. Kaikki eivät pysty syömään edes ankan- tai hanhenmaksaa, jonka tuottaminen on Suomessa rikollista mutta ostaminen mahdollista hienoista ruokakaupoista. Tällaisia tuotteita, joiden valmistusprosessiin tunnetusti kuuluu todella infernaalista väkivaltaa, voidaan nauttia vain lihansyönnin myytin hämärillä seuduilla. Ne, jotka ovat valmiita toteuttamaan valonaran halunsa, ovat lapsipornon käyttäjän tilanteessa: taustatiedoista täytyy nauttia (sadismi) tai ne täytyy kieltää tai selittää pois (tahdonvoimalla toteutettu itsepetos). Jälleen uskoisin jälkimmäisen olevan yleisempää. Vuosia sitten Jukka Mannerkorpi antoi siitä hienon näytteen kirjoittamalla Helsingin Sanomissa, että hanhenmaksaa tuotettaessa käytetään vain hyväksi ahmattimaisen linnun “luontaisia taipumuksia”. Oikeasti hanhesta on mukavaa, että sen kupuun sullotaan hydraulisella pumpulla maissipuuroa pari kertaa päivässä. Kaikki hyvin. Täytyy olla. Muutenhan en, sitä paitsi, alun alkaenkaan tuntisi halua herkutella hanhenmaksalla…5

Sivistyneen, arvokkaan elämän ihanne kuitenkin vaatisi, että oikeudenmukaisuuden ja omantunnon annetaan painaa välitöntä tunnereaktiota tai alkukantaista halua enemmän.

Totuuden täytyy olla verta sakeampaa.

Se ei ole minun vaatimukseni. Se on sivistyksen vaatimus.

IV

Miten lihansyönti enää on mahdollista? Mikä ratkaisuksi, jos kasvisvaihtoehto ei ole vaihtoehto?

Konstig, kuten mainitsin, ehdottaa pakoa omin käsin tappamiseen. Ja jonkinlaista uhrikulttia.
Hän päättää Imagen esseensä ruokaohjeeseen, joka puolestaan huipentuu moraalisten imperatiivien sarjaan: “Arvosta. Kunnioita lintua joka kuoli puolestasi. Nauti ruoasta. Tunne ylpeyttä.”

Hedonistisen hengellisyyden houkutukset ymmärrän hyvin, mutta “kunnioittamisen” vaatiminen tuntuu minusta ongelmalliselta. Miten uhrikulttia harjoitetaan arjessa? Entä jos ei aina muista tai jaksa arvostaa, kunnioittaa, nauttia ja tuntea ylpeyttä? Meneekö silloin jotakin rikki taivaassa? Suuttuuko Ukko Ylijumala?

Ehkä magia todellakin peittää lihansyönnin iljettävyyden ja vääryyden yksinkertaista kieltämistä paremmin, mutta kannattaisiko käyttöön varmuuden vuoksi ottaa myös loitsuja tai rituaaleja?

Eikö taikauskon pitäisi olla taikauskoa aivan avoimesti?

En saa selvää, kuinka tosissaan Timo Hännikäinen ehdotti täsmälleen sitä kirjoittaessaan kerran blogissaan Georges Franjun omituisesta teurastamodokumentista Eläinten veri (1949): “Kenties nykyihmisen olisi syytä alkaa kiinnittää uskonnollisia symboleita tai jonkinlaisia kunniamerkkejä jääkaappinsa oveen. Ne muistuttaisivat meitä eläimistä ja kasveista, jotka ovat antaneet henkensä puolestamme.”6

Kyselemättä nyt erikseen, missä mielessä kasvitkin “antavat henkensä”, nostan (ja jätän) irralleen ilmaan Konstiginkin näppäimistöstä kirvonneen ajatuksen, paradoksin, että eläimet, jotka me tapamme huipputehokkailla aseillamme, kuitenkin ihailtavasti “kuolevat meidän puolestamme”.

Latteuden tunnistaa joskus syvällisestä epäselvyydestä.

Sillä… miten niin “puolestamme”? Ettei meidän tarvitsisi kuolla? Tappaa itseämme? Täytyykö joku joka tapauksessa tappaa?

Tarkoittaako hurskas kunnioittamisen vaatimus sitä, että uhri on ruokaa tärkeämpi asia?

Ei. Ei se tietenkään tarkoita mitään!

Tarkoituksena on vain peittää “uskonnollisilla symboleilla tai kunniamerkeillä” jotakin ikävää ja rumaa.

Kunnioittaminen käy kätevästi, kun sen todellisena kohteena on oma hyvä osa.